perjantai 16. toukokuuta 2014

Vahinkoavautumisraita

En nyt kyennyt keksimään parempaa otsikkoa. Tarkoitus oli laittaa vaan nopeesti kuvat tänne pienellä tekstillä ja jatkaa hommia mutta aina yhtä ihanassa facebookissa jossa muunmuassa oman elämänsä sankarit ja elämäntapaopettajat kertovat mielipiteitä siitä että miten tulee toimia kun tälläinen tilanne tulee todellisessa elämässä vastaan: 
"Kenenkähän rakkaat lapsukaiset oli äsken Ruskon Citymarketin pihalla posket lommolla veti röökiä. Tyttö (n. ekaluokkalainen) vaalean punanen jumpsuitti päällä ja vaalea pipo. Pitkät vaaleat hiukset näky pipon alta. Poika ehkä saman ikänen kun tämä tyttö (pojalla vihertävä takki) ja kolmas poika ehkä n. kolmasluokkalainen (tummanpunanen huppari ja musta lippis). Pyöräilivät siitä sitten Puuiloon jossa olivat kovin kiinnostuneita sytkäreistä. Nuoremmalla pojalla oli jo useempi sytkäri kädessä kun huomasi minun seuraavan tapahtumia. Sitä en tiiä kuin monta meni kuitenkin poijalla taskuun. Järkyttävä näky!"
Lainaus facebookin "suljetun" ryhmän julkaisusta.

Kyseinen päivitys itsessään ei herättänyt sen suurempia tunteita minussa. Ajattelin lähinnä että joku toivoo että kyseisten lasten vanhemmat saavat tietää asiasta ja voivat ottaa asian puheeksi kotona ja omilla kasvatusmetodeillaan osoittaa että on tehty väärin. Eli sinällään mielesäni ihan hyvä tarkoitus tällä viestillä oli. 
Rupesin miettimään miten itse toimisin kyseisessä tilanteessa. Jos lapset olisivat oikeasti 1-2 luokan ikäisiä luultavasti kävisin puuttumassa asiaan ja kyselemässä että millanen homma. Kertomassa omat mielipiteet ja neuvot asiasta. 
Mutta kun kommentteja alkoin lukea alkoi tuntumaan että mihin tää maailma on menossa. Heti alkuun alko tulemaan kommentteja jossa kehotettiin ottamaan välittömästi yhteyttä viranomaisiin, soitto sekä hätänumeroon että lastensuojeluun. Siihen kylkeen vielä vanhempien syyttäminen kuinka tämän tapauksen lasten vanhemmat ovat epäonnistuneet jälkikasvun kavatuksessa.
Minä voin nöyrästi myöntää että olen polttanut 1 luokalla ensimmäiset savut savukkeesta, muutaman vuoden vanhemman painostuksen ja houkutuksen alaisena, sekä myös ala-aste iässä tutkinut sytkäreitä kaupassa. Onko minulla tällöin huono kasvatus, huono tulevaisuus ja olisiko lastensuojelun ja poliisin sekaantuminen kyseisiin tapahtumiin tuonut minulle paremmant tulevaisuuden. 
Tällä hetkellä istun uuden vuokrakämpän makuuhuoneen työpöydän tuolilla kirjoittelemassa tätä tekstiä omalta läppäriltäni tunnepäissäni. Taskussa on työpaikan avaimet, sekä puhelin. Puhelimessa on yhteystiedoissa muunmuassa rakkaiden vanhempieni yhteystiedot, jotka ovat kasvattaneet minut heidän omilla tavoilla ja antaneet hyvät eväät rakentaa omaa elämää kun on alkanut itsenäistymään. Nuorena sitä kokeilee rajoja ja samalla luo itselleen kuvaa siitä mikä on oikein ja mikä väärin.
Jos kuvittelen tilanteen että kyseisen tapahtuman lapsista vaikka yksi olisi minun, haluaisinko että poliisi soittaisi minulle että lapseni polttavat röökiä kaupan pihalla, vai se että tulee kotiin peloissaan siitä että on tehnyt väärin kun on polttanut röökiä, ja mahdollisesti jää siitä kiinni hajun takia, tai mahdollisesti saisin puhelinsoiton tuntemattomalta henkilöltä joka haluaa kertoa tilanteesta ja toivoo että asiasta puhutaan kotona. Otan ehdottomasti toisen tai kolmannen vaihtoehdon. 
Mutta jokainen kasvattakoon lapsensa omalla tavalla, ei ole olemassa sitä yhtä ja oikeaa. Tehköön ne omat ratkaisut tälläisissä tilanteissa.  
En siis puhu pelkästään tästä kyseisestä tilanteesta mikä on tapahtunut, vaan siitä että ihmisillä alkaa olla sellainen ajattelutapa että välittömästi halutaan viranomaiset paikalle. 

Onneksi myös osa kommentoijista olivat samoilla linjoilla minun kanssa asiasta, että jätetään näissä tilanteissa se välitön soitto viranomaisille pois. Ja yks pointti sieltä kommenteista on pakko nostaa vielä esille joka antaa aika hyvää perspektiiviä, soitatko poliisille rikoksesta sekä lastensuojeuluun ilmeisen hoivan ja huolenpidon puutteesta kun näet lapsen pyöräilemässä ilman kypärää ? 

Niin käytiin muuten lassen kanssa myös lonkkaroimassa pari viikoa sitten, nallikarissa niinku viime postauksesta näkyy. Ja toisen kameran kuvat pääty vasta myöhemmin koneelle joten niitäkinhän on "pakko" pistää esillä. 
IMG_5670
IMG_5662
IMG_5636
IMG_5628
IMG_5604
Lasse jouluissa kun saanut oikean merkkisen kameran kouraan ;) 
IMG_5682

Muutama homma oottaa, muutama tunti töiden alkuun, muutama iso askel otetaan viikonloppuna elämässä sekä muutamaa klikkausta vaille julkaistu postaus numero X. 
Hyvää yötä ja uskaltakaa nauttia elämästä !


Tällä kertaa en pakota kommentoimaan, mutta ei se missään nimessä kyllä väärinkään ole. 

tiistai 6. toukokuuta 2014

Nallikari ja lonkkari

Kahvikupin pohjalla on jo hieman kylmettynyttä brazilin kahvia, parin tunnin yöunilla ja aamuvuoron jälkeen fiilis on väsynyt mutta kohtuullisen hyvä. Hörppään vesilasista huikan ja vaihdan biisiä. Kuvat on latautuneet flickriin ja voin lopettaa tämän turhanpäiväisen kirjoittelun. Ja miksikö tämä on turhanpäivästä? Koska en kirjoita hyviä treenivinkkejä, kerro kuinka terveellistä elämää elän ja minkälaista proteiinipannaria tein tänäaamuna. 

Lauantaina iltapäivästä lasse soitti kesken työpäiväni että nyt ois kuningasidea, rullaaminen nimittäin. Eihän nyt meikäläinen voinu kieltäytyä kun aurinko nauroi taivaalla eikä mitään erityisiä suunnitelmia töiden jälkeen ollut.
Nokka kohti nallikaria ja lonkkari alle. Lievän myötätuulen ja auringonpaisteen saattamana pystyi tuntemaan fiiliksen todella vapaaksi, kun rullas tuoreella asfaltilla menemään. Kamera ja linnut lauloi samalla kun lasse ja samu nauroi.


_MG_0608
_MG_0644
_MG_0685
_MG_0661
_MG_0696
_MG_0724
_MG_0732
_MG_0743

Ps. Lisää on tulossa ! 

Inspiroippa vaikka sinä siellä joku kommentti tuohon kommenttiboksiin ! 


perjantai 2. toukokuuta 2014

Havuja ja inttijuttuja

”Komppaniassa herätyyys! Ovet auki, valot päälle, miehet ylös punkista!” Herään, mutten aukaise silmiä. Tämän litanian jo lähes 300 kertaa kuulleena ei enää jaksa turhia hätäillä. Minuutin – parin makoilun jälkeen viitsin aukaista silmäni ja herätä tähän päivään. ”Loma-TJ 0” tokaisen tupakaverilleni, joka hymähtää vastaukseksi ja antaa pienen hymynkin ollessaan vielä nukkumisesta hieman pöhnässä. Nousen ylös, puen päälle samat vanhat maastokuvioiset housut ja vihreän t-paidan ja alan tekemään punkkaa. Kello näyttää 5:35, mutta väsymys ei paina enää ollenkaan kun muistan, että tänään on erityinen päivä. Eilen aamulla saavuin maaliin reilu vuorokauden kestäneestä ”havukokeesta” joka koostui kymmenien kilometrien rinkan kanssa metsässä marssimisen lisäksi erilaisista rasteista. Maaliin selvinneet ja tarpeeksi pisteitä saaneet saisivat tänään palkinnokseen koulutushaaramerkin, sissihavun.



Päivän ohjelma alkoi muutaman kilometrin telakuorma-autoin siirtymisellä koulutushaarallemme merkilliselle paikalle, Rokanlammelle, jossa oli toisen maalimansodan aikaan koulutettu kaukopartiomiehiä, eli sissejä ja tiedustelijoita, joiden oppeihin koulutuksemme pitkälti pohjautuu. Paikanpäällä komppanian varapäällikkö kertoi näistä kaukopartiomiehistä, sekä kyseisen paikan merkityksestä koulutushaarallemme. Puheen jälkeen oli havujen jaon vuoro ja oman nimen kuultua hymyn pidättelemässä sai tehdä toden teolla töitä. Tätä merkkiä olin oottanu jo siitä päivästä lähtien, kun astuin palvelukseen vajaa vuosi sitten Kainuun Prikaatin Tiedustelukomppaniaan. Olin halunnu haastavan koulutukseen ja sitä myös saanu. Nyt odotus palkittiin ulkopuoliselle ehkä oudolta kuulostavalla tavalla, noin 5x5cm kokoisella kangaspalalla, mutta minulle se merkitsi paljon. Tietää tehneensä jotain ja kiertäneensä sen aidan matalimman kohdan kaukaa.



Kun kerroin kavereille aikovani olla armeijassa vuoden ja hakevani johtajakoulutukseen, haukkuvat ne minua lähinnä hulluksi. Nyt yli yheksän ja puoli kuukautta palveluksessa olleena voin sanoa, että hullu en ole. En myöskään kuitenkaan väitä, ettenkö hetkeäkään olisi valintaa katunu. Puoli vuotta ylimääräistä palvelusta vapaaehtoisesti, kukapa sitä ei välillä katuis. Paljon oon kuitenki tältä ajalta saanu, oon oppinu itestä uutta, oppinu sietämään painetta, oppinu arvostamaan pieniä asioita, kuten sitä että on katto pään päällä ja ruokaa jääkaapissa. Lisäks oon saanu paljon paljon hyviä kavereita, joiden kans on tullut oltua jo nyt myös armeijan ulkopuolisissa tekemisissä. Myös unohtumattomia miehisiä kokemuksia on tullu paljo, on päässy ammuttamaan raketinheitinpatteristoo, ampumaan konekiväärillä, heittämään käsikranaattia jnejne. Mutta ei se varmasti kotiutuminenkaan haittaa, kunhan se 19. kesäkuuta vielä joskus ilkeää saapua. Sitä päivää odotellessa pidän lippua korkealla ja hoidan hommat kunnialla loppuun, vielä ei oo aika gonahtaa.

Tänään Jäljellä 48 Terveisin Alik Lehto.